Rakkautta & Anarkiaa 2022: W (2022)

Anna Eriksson debytoi elokuvien maailmassa vuonna 2018 Marilyn Monroen elämän viimeisiä päiviä käsittelevällä elokuvallaan M. Rohkea ja tyyliltään avantgardistinen teos poiki niin ihailua kuin murska-arvioita. Nyt iskelmämusiikista elokuvantekoon siirtynyt itseään auteuriksi luonnehtiva Eriksson on saanut valmiiksi toisen elokuvansa, joka on edeltäjäänsäkin kokeellisempi ja rankempi. 

Elokuvassa W (2022) Eriksson näyttelee yhtä päärooleista kuolemansairaana Madame Eurooppana. Rautakorsettiin puettu viimeisiään vetelevä Eurooppa elää lumen peittämän autiomaan keskellä tehdashallissa kiinalaisen mieskoneensa kanssa, joka pitää hänet elossa, mutta vain hädin tuskin. Lähistöllä sijaitsee totalitaariselle hallinnolle kumartava hoitajien instituutti, jonka toimet sinne saapuva muukalainen keskeyttää. 

W on Erikssonin tyyliin anteeksipyytelemätöntä taide-elokuvaa. Se ei kaihda groteskia saati fetisististä kuvastoa. Kiitosta on annettava rohkeudesta ja pitkäjänteisyydestä, mitä tällaisen elokuvan toteuttaminen on vaatinut. Huomionarvoista on myös toki se, että Suomessa tällainen elokuva on edelleen täysin poikkeuksellista. Siksi Erikssonin elokuvalle ei sovi heti kättelyssä viitata kintaalla, vaikka lopputuotetta ei rakastaisikaan. 

Elokuvan näkyvimmät ansiot ovat ehdottomasti näyttämöllepanossa. Julmat tehdasrakennukset, tyhjyyttä ammottavat laitoskäytävät, armoton valon ja pimeyden leikki sekä vaatetuksessa, liikekielessä (ja musiikissa) näkyvä fasismisymboliikka muodotavat pulssia nostattavan, tehtaan hakkaavia ääniä muistuttavan äänimaiseman siivittämänä klaustrofobisen kokonaisuuden. W todella maalaa tunnelmaa, että tarinassa ollaan maailman laidalla, ihmiskunnan viimeisellä asemalla, joko hetki ennen lopullista tuhoa, tai kenties juuri sen jälkeen. Joka tapauksessa toivoa paremmasta elokuva ei tarjoa. 

Eriksson laittaa elokuvassa myös itsensä likoon. Madame Euroopan väkevä hahmo törkeyksiä suoltavana suuruudesta surkeuteen langenneena monarkkina on mainio vastavoima laskelmoivalle ja tunnekylmälle, varjoissa viihtyvälle Kiinan hahmolle. Hahmojen välisessä sadomasokistisessa dynamiikassa valta-asetelmat keinuvat ja hämärtyvät. Paikka paikoin Euroopan hahmo tuntuu kuitenkin lähes liian hengästyttävältä. Eriksson eläytyy rooliinsa inhimillisyytensä rippeisiin tarttuvana saattohoitoon valmiina ruumina niin suurella intensiteetillä, että suvantovaiheita ei juuri ole. Energia on tulta ja tappuraa alusta loppuun. Sen sijaan Kiinan hahmo jää ajoittain jopa liian etäiseksi ja motiiveiltaan hataraksi varjohahmoksi, vaikka onkin visuaalisesti yksi elokuvan kiinnostavimmin kuvatuista hahmoista. 

Elokuvan uho on kiinni tiukasti kuvallisessa järkyttämisessä, graafisen materiaalin kanssa ei ujostella, vaan virtsa valuu ja veri lentää. Läsnä ovat valitettavasti myös monet muut vaihtoehtoisen elokuvan kliseet, jotka ainakin vaihtoehtoelokuvaa paljon harrastavan katsojan silmiin tuntuvat lähinnä toisinnoilta sata kertaa käytetyistä troopeista uusien ja rohkeiden tehokeinojen sijaan. Kun elementtejä tunnutaan käyttävän vielä täysin ryppyotsaisesti vailla ironian häivää, tulee katsomiskokemuksesta ajoittain kiusallinen - tai ainakin huvittava. Myös poliittinen kulma, mitä elokuvaan on ilmeisesti lähdetty hakemaan, hukkuu turhan usein eksploitatiiviseen inhoreaktioiden lypsämiseen. 

Kenties kaikista latautunein elementti elokuvassa on, miten Eriksson on valinnut kuvata Euroopan ja Kiinan valtasuhdetta. Madame Euroopan hahmossa kulminoituu kansallisruumiin tematiikka. Ruumista uhkaa ja alistaa ei-eurooppalainen Kiinan hahmo. Asetelmallisesti tämä on jo sen verran tulenarka ja vahvasti eurosentrinen, että se poikinee taatusti yhden jos toisenkin feministisen tai poliittisen elokuva-analyysin aiheesta, eittämättä mielenkiintoisen sellaisen. Kärsivän Madame Euroopan riippuvuussuhde ei-valkoiseen ja henkisellä sekä fyysisellä väkivallalla hallitsevaan mieskoneeseen on latautunut valinta kuvata aihettaan. Myönnän pettyneeni huomatessani, että vielä näinkin tuoreessa elokuvassa kärsimystä on todella lähdetty alleviivaamaan alistetun ja paljastetun naisruumiin kautta, kun jo niin moni elokuva historiassamme on tehnyt saman. 

Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että W on monin paikoin kadehdittavan hyvännäköinen elokuva ja tunnelmaltaan tasaisen jylhä ja ahdistava. Kun kuitenkin kuoritaan pinnalta kaikki visuaalisesti herkulliset kikkailut, paljastuu elokuvan valitettava sisällöllinen tyhjyys ja sanoman puute. Loppujen lopuksi suurin osa elokuvasta on kokoelma loputtomalta tuntuvia otoksia, joissa kävellään edestakaisin päättymättömillä käytävillä, katsellaan, kuinka lumi putoaa maahan, ja suolletaan käsittämättömäksi puuroutuvia pitkiä monologeja, jotka kompastuvat omaan monimutkaisuuteensa. Useaan otteeseen elokuvan sanomaa saa todella hakemalla hakea kaiken tyylittelyn alta. Myös hoitajien instituutin olemassaolo elokuvassa jäi allekirjoittaneelle melko suureksi hämmennyksen aiheeksi. Niin kutkutteleva kuin omituisella tavalla seksuaalisesti virittynyt instituutin hoitsu-universumi olikin, minulla oli vaikeuksia löytää linkkiä instituutin ja Madame Euroopan tarinan välillä. Oliko ongelma minussa vai elokuvassa, se voikin jo olla toinen keskustelu. 

Elokuvana W ei todellakaan ole peruskatsojan tavaraa, eikä sellaiseksi ole tarkoitettukaan, mutta löytää taatusti yleisönsä. Uskon vahvasti, että W tulee jakamaan mielipiteitä edeltäjäänsäkin vahvemmin.