Fanitytön tunnustuksia: Neitoperho (1997)

Jos nimeää elokuvabloginsa Neitoperhoksi, lienee aiheellista joskus myös kirjoittaa nimeä inspiroineesta elokuvasta. Käydessäni katsomassa taannoin Kino Reginassa double bill-näytöksessä John Fowlesin romaaniin Neitoperho (The Collector, 1963) perustuvat samannimiset elokuvat William Wylerilta (1965) sekä Auli Mantilalta (1997), tuntui Mantilan teokseen palaaminen taas ajankohtaiselta. Katsoessani Mantilan Neitoperhon ensimmäistä kertaa, elin elokuvan jälkeen hetken vaihtoehtotodellisuudessa, jossa vuosi oli 1997, olin 16-vuotta täyttänyt nahkatakkiteini ja poistunut juuri lokakuisena iltana Andorran salista 1 rakastuneena ikihyviksi Mantilan elokuvaan. Tämä on fantasia, jonka olisin kipeästi halunnut elää. 

Todellisuudessa näin elokuvan ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten, kotona. Sitä, että kesti niin monta vuotta katsoa kyseinen elokuva selittänee vähintään kaksi seikkaa, niistä ensimmäisenä ikäni: Olen ollut 3-vuotias elokuvan ilmestyessä. Pelon maantiede (2000), Mantilan toinen elokuva, tuli nimen tasolla minulle paljon aiemmin tutuksi kuin ohjaajan esikoispitkä. Toisekseen: Neitoperho ei ole ollut erityisen helposti saatavilla pitkään aikaan. Kun kavereilta ja tutuilta ei tuntunut kyselyistä huolimatta löytyvän vhs-tallennetta tai digiboxin uumeniin jäänyttä nauhoitetta kyseisestä elokuvasta, pääsin siihen lopulta käsiksi Yle Areenassa. Ja minähän rakastuin. Se tunnelma, se ruman kaunis ja kolea kesä-Suomi, 70-luvun iskelmistä koostuva soundtrack, aivan mielettömät näyttelijät, ja se aivan kaikesta puskeva ysäriys. 

Auli Mantilan Neitoperho on road-elokuva ja trilleri, mutta ennen kaikkea elokuva kertoo näkymättömyydestä ja kuinka elokuvan keskushenkilö, Leea Klemolan mestarillisesti tulkitsema Eevi, päätyy äärimmäisiin tekoihin tullakseen rakastetuksi. Heti elokuvassa huomion kiinnittää se, että tyypillisesti hyvin mieskeskeisen road-elokuvagenren keskiössä on lähes ainoastaan naisia, ja myös raakaa väkivaltaa elokuvassa käyttää pelkästään nainen. Kun ottaa huomioon erityisesti elokuvan ilmestymisvuoden, ovat nämä asiat mainitsemisen arvoisia. 

Toinen mainitsemisen arvoinen seikka on elokuvan luonnollinen ja täysin epäsensationaalinen tapa käsitellä lesboutta. Tapa jolla Eevin siskon Amin (Elina Hurme) lesbous ja parisuhde naiseen esitetään täysin luonnollisena asiana ilman, että siitä tehdään numeroa tai juoneen vaikuttavaa tekijää, on hyvin tuoretta ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 90-luvulla. Amin kumppani vain sattuu olemaan nainen ja katsojan yksinkertaisesti oletetaan elävän asian kanssa. Eevinkään vastenmielisyyden Amin kumppania kohtaan ei implikoida johtuvan kumppanin sukupuolesta, vaan siitä, että Eevi tuntee tulleensa korvatuksi. Omaa synkkää huumoriaan elokuvaan tuo Amin ja hänen tyttöystävänsä tapa tapella jatkuvasti kuin vanha aviopari.

Elokuvan alussa Eevi asuu siskonsa luona. Ei kerrota miksi asumisratkaisuun on päädytty, mutta Eevi näyttää viihtyvän kovasti Amin luona, eikä hänellä ole mikään kiire lähteä. Kun Ami kuitenkin vaatii Eeviä muuttamaan pois, jotta hänen naisystävänsä mahtuu muuttamaan hänen luokseen, jokin Eevin sisällä särkyy. Raivon vallassa Eevi yrittää ensin polttaa siskonsa asunnon, mutta epäonnistuttuaan varastaa Amin auton ja suuntaa sen keulan kohti tuntematonta. Matkallaan Eevi poimii kyytiin nuoren ja kiltin liftarin, Jusun (Robin Svartström), mutta yhteinen matka saa pian vaarallisia käänteitä. Lopulta Eevi päätyy ottamaan panttivangiksi perhostenkeräilijä Anjan (Rea Mauranen).  

Auli Mantila on itse kuvaillut elokuvansa lähtökohtia näin:

”Elokuvani päähenkilö on sen järjettömän omistushalun ja ketään kumartamattoman primitiivisen tahdon kuva, jonka tiedän meissä kaikissa asuvan. Jokainen meistä tunnistaa sen hetken, jolloin hampaat narskuen haluaisimme ajaa tahtomme läpi. Kuitenkaan emme tee sitä. Näin siksi, että me vielä osaamme asettua toisen ihmisen asemaan ja kunnioittaa hänen vapaata tahtoaan ihmisenä ja lajitoverina. Tämä taito elokuvani päähenkilöltä puuttuu. Siksi hän kiinnostaa minua. En ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan – ehkä toivon, että en tapaisikaan. Haluaisin kuitenkin tutkia häntä – etäältä ja ilman vaaraa – tämän elokuvan muodossa.” 

Minua Eevin hahmossa kiehtoo juuri hänen haluttomuutensa taipua yhteiskunnan odotuksiin ja käyttäytymissääntöihin. On totta, että hänen hahmonsa on vastenmielinen, eikä hänen käytöstään voi pitää hyväksyttävänä saati ihailtavana. Silti nimenomaan fiktiivisenä hahmona todella ihailen Eeviä, vaikka en hyväksykään hänen tekojaan. Pidän siitä, ettei hänen hahmoaan ole kirjoitettu miellyttäväksi. Sen sijaan Eevi on häikäilemätön, julma ja itsekäs, mutta samaan aikaan karismaattinen ja vinoutuneella tavalla hauska. Minä todella nautin siitä, kun rumaksi ja rikkinäiseksi kirjoitettu naishahmo onnistuu elokuvassa, eikä edusta miehisen katseen värittämää sievisteltyä kuvaa naisen ahdingosta. Klemola onnistuu puhaltamaan Eevin hahmoon rutkasti luonnetta ja herättelemään katsojassa jopa myötätuntoa hahmoa kohtaan.  

Eevin hahmo jatkaa monella tapaa valkokankaiden “hysteerisen naisen” perinnettä, kautta aikojen elokuvissa elänyttä naiseutta, josta esimerkiksi Kier-La Janisse niin herkullisesti kirjoittaa kirjassaan House of Psychotic Women (2012). Mantilan käsissä Eevin hahmon neuroosit eivät kuitenkaan selity varsinaisesti naiseudella. Eevin irrationaalinen käytös ei ole sidoksissa hänen sukupuoleensa. Neitoperho välttää tällä tavalla tyypilliset misogyyniset rakenteet elokuvan hahmokuvauksessa. Viha Eevin sisällä kumpuaa näkymättömyydestä. Sillä vaikka Eevi on selkeästi yksinäinen, menee hänen kokemuksensa sosiaalisesti näkymättömänä yksilönä paljon syvemmälle. Eevi on yhteiskunnassa monella tapaa statukseton: Hänellä ei ole parisuhdetta, ei ystäviä, ei työtä, ei siis todennäköisesti tulojakaan, ei muovipussin sisältöä enemmän omaisuutta, eikä varsinaisesti paikkaa, mitä kutsua kodiksi. Kaikki nämä ovat ovat tyypillisiä sosiaalisia statussymboleita. Monella normatiivisella mittarilla Eevi on siis yhteiskunnassa näkymätön yksilö. Kun tarkastelee Eeviä tätä kautta, ymmärtää helpommin hänen tarpeensa tarrautua siihen vähään, mitä hänellä vielä on. Mutta mitä lähemmäs Eevi yrittää tulla, sitä pahemmin ihmiset tuntuvat vieraantuvan hänestä.

Eevin hahmoa on kritisoitu arvosteluissa hänen vastenmielisen luonteensa takia. Kritiikki perustunee pitkälti vaikeuteen samaistua päähenkilöön. En henkilökohtaisesti koe, että samaistuminen päähenkilöön olisi aina tarpeellista, jotta elokuvasta voi nauttia, mutta ironista kyllä, koen Eeviin omituista sisarellisuutta. Eevin tarve takertua ihmisiin, jotka osoittavat hänelle pienenintäkään huomiota muistuttaa minua itsestäni. Nuoruudessa koettu kiusaaminen ja ulkopuolelle sulkeminen vaikuttivat vuosia siihen, miten navigoin uusissa ihmissuhteissa. Osittain ne vaikuttavat edelleen. Trauma ulkopuolelle jäämisestä ja joukkoon sopimattomuudesta saivat minut tarraamaan tiukasti niihin harvoihin ihmisiin, jotka osoittivat minkäänlaista mielenkiintoa minuun. Pahimmillaan jatkuva validaation tarve sekä kiintymykseni intensiivisyys vain toisintivat hylkäämistraumaani, kun ihminen toisensa jälkeen peruutti elämästäni. Minulla oli liikaa tunteita, sanottiin. En ollut pelkästään liian vihainen, vaan myös liian iloinen, liian hiljainen, liian äänekäs, aina liian jotakin. 

Tunne siitä etten riitä kenellekään elää minussa edelleenkin, vaikka aikuisiällä minulla onkin parempia välineitä käsitellä kokemuksiani. Näiden tunnekokemusten valossa Eevin lähes fyysisesti koskeva kaipuu tuntea itsensä tärkeäksi toisen ihmisen silmissä on jotain, minkä tunnistan itsessäni tuskastuttavan hyvin. Kun Eevi kuitenkin ottaa haluamansa väkisin, minä internalisoin oman kipuni ja vetäydyin kuoreeni. 

Koko elokuvan tapahtumaketju alkaa siitä, kun Eevi saa tietää, että hänen siskollaan Amilla on suhde ja Ami haluaa Eevin muuttavan pois luotaan. Hylkäämiskokemus syöksee Eevin tuhoisaan spiraaliin ja kostona hylätyksi tulemisesta Eevin ensimmäinen impulssi on yrittää polttaa Amin asunto. Jos Eevi ei saa pitää Amia itsellään, ei kukaan saa. Napanuoran leikkaaminen on traumaattinen kokemus. Samankaltaisella väkivaltaisella raivolla Eevi käsittelee Jusua, kun hän torjuu Eevin kömpelöt lähentymisyritykset. Viimeinen mahdollisuus on Jusun tyttöystävä, jonka luokse Eevi ajaa hylättyään Jusun. Kun tyttöystävä Anja ei kuitenkaan suhtaudu suosiollisesti Eeviin, ottaa Eevin Anjan panttivangiksi ja yrittää ystävystyä häneen väkisin. Eevin ilmaisema kiintymys on ehdotonta, eikä hän suvaitse kiintymyksensä kohteille muita ihmissuhteita. Samalla tavalla kuin Terence Stampin esittämä Freddie kuvittelee saavuttavansa Mirandan (Samantha Eggar) rakkauden elokuvassa The Collector eristämällä hänet muusta maailmasta, Eevi odottaa muiden ihmisten taipuvan hänen haluihinsa ja tarpeisiinsa kyseenalaistamatta ja hylkäämällä kaikki omat tarpeensa. Aivan kuin sekä Freddie että Eevi haluaisivat pitää kiintymyksensä kohteita lasipurkissa. 

Kaikessa narsistisuudessaan myönnän tunnistavani Eevin kaipuun täysin, vaikka tapa, jolla hän vaatii tulla huomatuksi, sotiikin kaikkia moraalikäsityksiä vastaan. Samalla tunne on silti täysin inhimillinen: Kukapa ei haluaisi olla jollekin se yksi ja ainoa, erityinen ihminen? Kaikkein synkimmällä hetkellä minäkin olen toivonut voivani huutaa, kirota ja vaatia huomiota itseeni ja vain itseeni, vaikka väkisin, vaikka olenkin tiennyt, etten ikinä voisi oikeasti tehdä niin. Eevi sen sijaan antaa atavistisen raivonsa purkautua silmittömänä väkivaltana. Nimenomaan fiktiivisenä fantasiana Eevin pidättelemättömässä tuhovoimassa on minulle jotakin samalla tavalla katarttista kuin tiettyjen rape-revenge elokuvien kostojaksoissa. 

Kenties kaikkein voimakkain hetki Neitoperhossa koetaan aivan elokuvan lopussa, kun poliisit etsivät Eeviä metsästä. Kun Ankin kappale Niin aikaisin alkaa soida jo toistamiseen, näemme taskulampun valaisemat Eevin kasvot lähikuvassa. Aluksi Eevi näyttää lähes pelästyneeltä, mutta hitaasti hänen huulilleen leviää arvoituksellinen hymy. Onko se helpotusta siitä, että kaaos viimein loppuu, silkkaa pahuutta, vai ehkä myötätunnon puutetta? Voiko Eevin pienen nyökkäykseksi tulkittavan pään liikkeen tulkita poliiseja kutsuvaksi, vai onko hänen elekielensä sittenkin silkkaa vahingoniloa? Eevin hymyyn eittämättä kätkeytyy monimutkaisten arvoitus. Lopullinen tulkinta hymyn perimmäisestä merkityksestä jää katsojalle. 

Tärkein julisteeni olohuoneeni tärkeimmällä paikalla TV:n päällä.

Lainauksen lähde: https://kinoregina.fi/elokuva/777045/ (Viitattu 14.12.2022).