Sodankylä mielessäin

Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä.
Kesä saattaa olla lämmin, vaan ei näin ylhäällä.

Johan Sodiksesta on melkein kuukausi vierähtänyt, joten kiusallisen myöhässähän tämä tulee. Päätin kuitenkin, että jotain minun on ensimmäisestä reissustani Sodankylän elokuvajuhlille kirjoitettava muistiin.

Kahden vuoden koronatauon jälkeen 15.-19.6.2022 järjestetyt Sodankylän elokuvajuhlat kesäkuussa olivat minulle ensimmäiset laatuaan. Olinhan toki pohtinut elokuvajuhlille menemistä jo useamman vuoden ajan, mutta en oikein koskaan saanut niitä sovitettua aikatauluihini. Tänä vuonna päätöksen lähtemisestä tein kuitenkin jo alkuvuodesta ja kun tiesin alusta lähtien, että saisin myös matkaseuraa, oli talkoolaishakemus helppo lähettää. Niinpä minusta tuli siis vajaaksi viikoksi Kitisen kinon salivahti. Talkoolaisnakkini mahdollisti elokuvien katselun kätevästi myös työvuoron aikana, kuten olin mielessäni toivonutkin.

Festivaalipalatsi päivään ennen festivaalia

Jännitin etukäteen, millaista Sodiksessa tulisi olemaan. Ilokseni festivaali osoittautui kuitenkin aika lailla juuri niin maagiseksi kuin kaikki minulle siitä puhuneet ovat aina maalailleet. Keskiyön aurinko (Lapissa ensimmäistä kertaa vierailevalle täysi ihme), festivaalialueen kylämäinen tunnelma sekä Porttikoskella järjestetyt talkoolaisten lavatanssit ovat vain muutamia asioita, jotka tekivät festarikokemuksestani ainutlaatuisen. Toisaalta myös tietynlainen matkantekoon ja talkoolaisuuteen liittyvä kärsimys toivat oman mausteensa kokemukseen. Esimerkiksi yöllinen salivahtivuoro hyytävässä teltassa tai kymmenen hartialihaksia koettelevaa tuntia paluujunassa eivät ehkä kokemishetkellä olleetkaan niitä parhaita asioita, mutta myöhemmin olen niitäkin muistellut jotenkin vinksahtaneesti romantisoiden.

Sodankylä, tulen kaipaamaan ainakin yöllistä aurinkoasi, majoituksemme puusaunaa, ihmiskohtaamisia, Mathieu Amalricin tapaamista Porttikosken kuohujen yllä, hitaiden tanssimista, hiljaisuuttasi, kiireettömyyttäsi ja sitä todella rasvaista ja suolaista pitsaa paikallisesta lättyravintolasta. Niin, ja ennen kaikkea elokuvia. 

Ehdin katsoa festareilla neljätoista elokuvaa. Olisin halunnut katsoa ehkä enemmänkin, mutta välillä piti myös nukkua ja välillä halusin juoda kaljaa. Listaan lopuksi kolme minulle mieleenpainuvinta elokuvaa festareilta. Enemmänkin voisin luetella, mutta yritän pitää postauksen jotakuinkin siedettävän pituisena. Kunniamainintana tosin on ensi alkuun mainittava perjantain mykkäelokuvakonsertti Buster Keatonin tähdittämästä klassikosta Steamboat Bill, Jr. (Charles Reisner, 1928). Lumouduin kinokonsertissa aivan uudella tavalla Keatonin fysiikan lakeja uhmaavasta liikekielestä ja deadpan -näyttelytyylistä. Tuntui myös aivan uskomattomalta ajatella, että niin hurjia stuntteja sekä monimutkaisia praktisia tehosteita sisältävä elokuva voi olla lähes sata vuotta vanha! Mutta nyt henkilökohtainen top 3 -listani:

Karaokeparatiisi (2022)

Kun on ottanut täysi-ikäisyyden ensiaskeleet tapahtumaköyhässä pikkukaupungissa, jossa illan suurin kohokohta oli karaoke lähipubissa, pakotettu laulamaan Ievan polkkaa karaokessa joka jumalan sukujuhlissa, ja lapsuuden mökkireissuilla oppinut melkein jokaisen iskelmäkappaleen ulkoa Entisten nuorten sävellahjasta, on sanomattakin selvää, että Einari Paakkasen Karaokeparatiisi soitti minussa oikeita kelloja. Olen ihminen, joka haikailee säännöllisesti takaisin Japanin karaokebokseihin ja joka rakkaiden isovanhempiensa jäämistöstä olin eniten huolissaan karaokelaitteiden kohtalosta. Vanhan holvikirkon ja Liljankukan laulamiseen mummolan olohuoneessa liittyi liikaa lämpimiä muistoja.

Aihettaan suurempi dokumentti Karaokeparatiisi avaa sydämellisen ikkunan tuiki tavallisten ihmisten elämään, joille karaoke merkitsee ehkä muutakin kuin pelkkää laulamista. Dokumentissa tutustutaan kiertävään karaoke-emäntään Eviin, Parkinsonin tautia sairastavaan Elinaan, lapsensa menettäneeseen Lauraan, heviä revittelevään Toniin sekä autokorjaamokaraokea pyörittävään Kariin. Dokumentti heittää katsojansa tunteiden ääripäästä toiseen. Välillä laulaen käsitellään tavattoman kipeitä asioita, joista ei kyetä puhumaan, toisinaan silkka laulamisen riemu kääntää välttämättä katsojan huulet hymyyn. Harvoinpa on yksi ja sama dokumentti naurattanut ja itkettänyt yhtä tehokkaasti.

Dokumentin parasta antia minulle oli ehdottomasti seurata karaoke-emäntä Evin liikkuvaa työtä Suomen halki. Hänelle karaoke ei edusta aamuöisiä räkälöitä ja loputonta Aikuisen naisen känniversiointia. Hänelle karaoke-emännyys on tietynlaista matalan kynnyksen terapiatyötä, josta hän nauttii täysin rinnoin. Lämmin Evi tuntuu saavan juroimmankin tunteidensa piilottelijan puhumaan sielunsa solmuista.

Paakkasen dokumentti karaoken voimasta nousi ehdottomasti festivaalin parhaaksi elokuvakokemukseksi. Olen todella tyytyväinen, että näin juuri tämän elokuvan Sodiksessa, sillä isossa teltassa vallitsi dokumentin aikana kollektiivinen hurmos: yleisö nauroi, itki, taputti ja lauloi mukana. Yleisön vastaanottavaiset reaktiot mahtoivat olla ikimuistoisia myös elokuvan tekijöille. 

The Garbage Helicopter (Sophelikoptern, 2015)

Jonas Selberg Augustsénin vähemmistökielisten elokuvien sarjaan kuuluva The Garbage Helicopter on road movie, joka säilyi mielessäni pitkään sen näkemisen jälkeen. Kyseinen romanikielellä puhuttu elokuva oli myös ensimmäinen, jonka Augustsénilta näin.

Elokuvassa kolme ruotsalaista romaninuorta lähtee vanhempiensa maaseutukorjaamolta palauttamaan isoäidilleen kuuluvaa vuosia korjauksessa ollutta kaappikelloa toiselle puolelle maata. Elokuva rakentuu lyhyistä tuokiopalasista. Matkallaan nuoret kohtaavat kansankodin monet puolet ja vastaantulijoiden ennakkoluulot. Elokuva iskee oivaltavasti pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kipukohtiin ja tarkastelee niitä lakonisen, jopa absurdin huumorin keinoin. Myös toisto tuo elokuvan huumoriin oman mausteensa: elokuvan sivuhenkilöt esimerkiksi aloittavat toistuvasti keskustelut englanniksi, mutta pääkolmikko vastaa aina täydellisellä ruotsilla. Toiseuden kokemusta lähestytään humoristisesti, mutta huumori paljastaa juurtuneet ennakkoasenteemme. 

Elokuvan vähäeleinen komiikka ja minimalistinen, mutta asetelmallisuudessaan postikorttimainen mise-en-scène tuovat mieleen niin Aki Kaurismäen kuin Roy Andersonin tuotannon vaikuttamatta kuitenkaan kummankaan ohjaajan elokuvien kopiolta. The Garbage Helicopter on herkullinen tunnelmapala hitaan, mutta tarkkanäköisen elokuvan ystäville.

Hold Me Tight (Serre moi fort, 2021)

Hold Me Tight oli toisiksi viimeinen elokuva, jonka festareilla katsoin. Tunnustan, että ennen Sodista Mathieu Amalricin elokuvatuotanto oli minulle suhteellisen vierasta, joskin elokuvan Kiertue (Tournée, 2010) katsoin useaan kertaan sen ilmestyessä oman burleski-innostukseni vuoksi. Siispä oli ilo katsoa Kitisen kinolla sekä Hold me Tight että Barbara (2017) Amalricin uudemmasta tuotannosta ja myös osallistua elokuvien jälkeen pidettäviin Q&A-tilaisuuksiin, joissa ohjaaja kertoi elokuvistaan.

Hold Me Tight on otteessaan pitävä monitasoinen klassisen pianomusiikin säestämä draama, joka etenee fragmentaarisesti hyppien muistojen, kuvitelmien ja nykyhetken välillä. Alun premississä Vicky Kriepsin esittämä Clarisse on kävellyt ulos perheensä elämästä. Miksi? Sitä elokuva ei kerro, vaan ottaa meidän mukaan Clarissen matkalle. Samalla Clarissen aviomies ja lapset yrittävät pärjätä kotona ja kasvavat hiljalleen erilleen Clarissesta.

Menetys, kaipuu, suru, rakkaus, perhe, avioliitto. Amalric kutoo elokuvassa isot ja vaikeat teemat lähes runolliseksi kokoelmaksi muistoja ja kuvitelmia. Elokuvallinen palapeli kokoaa itsensä hitaasti ja taidokkaasti. Mikä lopulta on totta, mikä Clarissen kuvitelmaa, tuntuu yhdentekevältä soljuvasti etenevässä tarinassa, jossa Clarissella ja hänen aviomiehellään on telepaattinen yhteys toisiinsa, vaikka he ovatkin kaukana toisistaan. Kuka lopulta pitää kiinni ja kenestä?

01:15 viimeisenä yönäni Sodankylässä