Picnic at Hanging Rock

What we see and what we seem are but a dream - a dream within a dream.

Lauantaina 14. helmikuuta vuonna 1900, Valentinuksen päivänä, siis ystävänpäivänä, Appleyardin sisäoppilaitoksen nuoret naisopiskelijat pakkaavat piknikvälineensä ja lähtevät hevosvankkureilla kohti Hanging Rock -kalliota. Illan laskeutuessa vain osa seurueesta palaa takaisin.

Hanging Rock

Picnic at Hanging Rock jätti minuun jo ensikatsomalta lähtemättömän jäljen. Elokuvan pysähtynyt unimaailma ja Hanging Rockin mysteeri piirtyivät alitajuntaani mystiseksi kudelmaksi muistoja ja valemuistoja. Elokuvan hidastempoinen piknikkohtaus kallioilla eli mielessäni kuin kaunein maalaus. En itse asiassa uskaltanut katsoa elokuvaa uudestaan vuosiin. Pelkäsin sen jättämän arvoituksellisen muiston haihtuvan uudelleen katsomisen myötä kuin kaunis uni, kuten saattaa käydä muistolle nuorena rakastamastaan elokuvasta, jonka katsoo uudestaan aikuisena. Palasin elokuvan pariin kuitenkin hyvässä kohdassa elämääni, sillä se palautti elokuvan ensimmäisellä kerralla aiheuttamat tuntemukset vahvempina kuin koskaan. 

Australian uutta aaltoa edustava elokuva Picnic at Hanging Rock ilmestyi vuonna 1975 ja sen ohjasi Peter Weir. Elokuva perustuu vuonna 1967 ilmestyneeseen Joan Lindsayn samannimiseen romaaniin. Hauska yksityiskohta on teoksen suomenkielinen nimi, joka joko taustatyön puutteen tai silkan dramatiikan vuoksi on pahaenteisesti Huviretki hirttopaikalle. Hirttäjäisillä ja tarinan tapahtumapaikalla ei nimittäin ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tarinan tapahtumapaikkana toimii Australian Victoriassa sijaitseva kalliomuodostelma, joka on nimeltään Hanging Rock (myös Ngannelong, Mount Diogenes tai Dryden's Rock). Nimi tulee muodostelman huipulle johtavan kulkuväylän päällä roikkuvasta kivestä. Jollakin omituisella tavalla kuitenkin pidän hirtehisestä käännöksestä. Se tuntuu sopivan varsin hyvin elokuvaan, jossa juhlapäivän päättyy tragediaan. 

Elokuvan keskiössä ovat Appleyardin sisäoppilaitoksen nuoret aikuisuuden kynnyksellä olevat tytöt, tai nuoret naiset. Elokuva alkaa pitkästä aamutoimia kuvaavasta kohtauksesta, jossa ensiksi luetaan ja ihastellaan tunteikkaita runojentäyteisiä ystävänpäiväkortteja. Tytöt valmistautuvat juhlapäivään: pesevät kasvojaan, harjaavat pitkiä hiuksiaan ja auttavat toisiaan sitomaan korsettinsa. Jo alusta alkaen kerronnassa korostuu verkkaisuus, eteerinen, ajoittain jopa eroottisilla pohjavireillä vihjaileva sisarellisuus ja romantisoiva satumaisuus. 

Miranda peilinsä edessä

Hanging Rock lainaa elementtejä impressionistisesta maalaustyylistä, jossa yksityiskohtia tärkeämpää on vangita maalauksen kuvaaman hetken vaikutelma. Impressionististen maisemakuvien pehmeys ja maalauksellinen valo saavutettiin elokuvassa kuvaamalla kohteita morsiustyllin läpi. Nuoret naiset ovat kuin vanhanajan kiiltokuvia enkelimäisissä pyhämekoissaan. Heissä on samanlaista viattomuutta kuin kouluympäristössä on pastoraalista luonnonläheisyyttä. Nuoret elävät sisäoppilaitoksessa satumaisessa idyllissä, jota ympäröi Australian kesän karuus. Täydellisimmin tämä satumaisuus näyttää korostuvan Mirandassa (Anne-Louise Lambert), orpotyttö Saran idolisoimassa Botticellin enkeliä muistuttavassa tytössä, joka myöhemmin katoaa kallioilla. Mirandan hahmo on kenties yhtä enigmaattinen kuin Hanging Rockin mysteeri. Saran mukaan Miranda tietää enemmän kuin muut ja jostain syystä Miranda näyttää tietävän, että ystävänpäivän aamu on hänen viimeisensä maan päällä. 

Luonnonlapsien vastapoolia elokuvassa edustaa ankara viktoriaanisen moraalin lyhdynkantaja rouva Appleyard (Rachel Roberts), joka hallitsee oppilaita puritaanisella kurilla ja pelolla. Sisäoppilaitoksen maine on hänelle kaikki kaikessa ja on siis erityisen tärkeää, että oppilaat pitävät sen mielessään. Suurin myönnytys, minkä Appleyard tytöille sallii on se, että he saavat poistaa hansikkaansa, kunhan vankkurit ovat ajaneet kaupungin ohi. Niin kauan kun muut näkevät, on oppilaiden edustettava viktoriaanisen ajan siveysihanteita. 

Sara rouva Appleyardin puhuttelussa

Hanging Rock ei ole perinteinen kauhuelokuva, jossa henkilöhahmot kohtaavat konkreettisen pahan vastavoiman poistuessaan sisäoppilaitoksesta. Kauhuelokuva on muutenkin sana, mitä käyttäisin kyseisen elokuvan kohdalla varovaisesti, vaikka luonnehdinta onkin osittain perusteltu. Kauhu, tai paremminkin vastavoima, jonka oppilaat kohtaavat, sen sijaan on kuriton luonto itsessään koulun pastoraali-idyllin ulkopuolella. Luontoa rouva Appleyardin säännöt eivät pitele. Voisi jopa sanoa, että yhdeksi merkittäväksi hahmoksi Hanging Rockissa kohoaa itse eloton kalliomuodostelma, johon elokuva onnistuu puhaltamaan uskomatonta elinvoimaa ja uhkaavuutta. Merkittävänä tunnelmanluojana toimii Bruce Smeatonin kalliolle säveltämä teema sekä romanialainen panhuilumusiikki. Wier käyttää myös tehokeinona eräissä kalliolle sijoittuvissa otoksissa lähes huomaamattomia hidastuksia, jotka salavihkaisesti lisäävät otosten epätodellista, lähes unenomaista tunnelmaa. 

Kun nuoria naisia on australialaisessa luonnossa vastassa miljoonia vuosia vanha kalliomuodostelma, huumaantuu osa heistä sen vaikutuksesta. Sen karun kauneuden äärellä brittiläisen imperiumin hienosteluetiketti ja koketeeraus näyttää päälle liimatulta teatterilta. Appleyardin koulun piknik todella on kuin satukirjan kohtaus aseteltuna keskelle alkuperäiskansoista siivottua erämaata. Kallion animistinen voima on elokuvan nuorille naisille kuitenkin hypnoottisen viettelevä ja puoleensavetävä. Se saa heidät jättämään piknikin taakseen, vähentämään vaatekerroksiaan ja vaeltamaan kohti tuntematonta. On tulkinnasta kiinni, onko heidän valintansa tuhoisa vai vapauttava. Kun rohkeimmat naiset lähtevät seikkailemaan omin päin kallion huipulle, on myöhemmin heidän katoamistaan tutkivista henkilöistä pöyristyttävintä, että naiset ovat mennessään luopuneet kengistään ja korseteistaan, sivistyksen symboleistaan. 

Picnic at Hanging Rock on kuin uni, jonka ei haluaisi päättyvän. On oikeastaan vaikea sanoa suoraan, mistä elokuva kertoo, sillä se keskittyy niin taidokkaasti ja kauniisti maalamaan pittoreskeja kuvia ja tunnelmia. Omalla tavallaan elokuva on kuin elävä nostalginen maalaus, ikkuna aikaan, jota ei enää ole. Samaan aikaan se on kurkistus lapsuuden ja aikuisuuden välisellä kynnyksellä tapahtuviin muutoksiin sekä nuorten naisten toiveisiin ja fantasioihin, jotka törmäävät todellisuuden kanssa. Elokuvassa on läsnä myös Australian historian sekä kolonialismin perinnön välinen konflikti. Hanging Rockilla on ollut merkittävä asema Australian alkuperäiskansojen keskuudessa, mutta brittiläisen imperiumin vaikutuksen myötä paikka riistettiin heidän käsistään ja uudisasukkaat ottivat sen haltuunsa. Oppilaiden matkustaessa kohti Hanging Rockia ja ihmetellessä sen vanhuutta, toteaa Irma, yksi oppilaista: Waiting a million years, just for us.

Juuri ennen katoamista

Picnic at Hanging Rock -elokuvan magia on siinä, että se on ratkaisematon mysteeri. Sekä kirja että elokuva jättävät lopun avoimeksi, joskin Lindsay kyllä kirjoitti tarinalle alun perin suljetun lopun. Kirja kuitenkin julkaistiin lopulta ilman mysteerin paljastavaa viimeistä lukua, ja hyvä niin. Myöskään Weirin elokuva-adaptaatio ei lähde selittelyn tielle, vaikka myös elokuvan loppu koki evoluution. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa koulun johtajatar, rouva Appleyard kiipeää kalliolle ja nähtyään siellä aiemmin itsemurhan tehneen Saran hahmon, tekee hänkin itsemurhan. Lopullisessa versiossa kalliomuodostelmalle ei enää palata ja mysteeri jää elämään, tehden tarinasta samalla iättömän. 

Omana aikanaan Hanging Rockin mysteerin teki kenties vielä kiehtovammaksi se, että Lindsay ei koskaan paljastanut, oliko tarinalla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Kirja kerrotaan tositarinan muodossa ja Hanging Rockin mysteeri onkin tullut osaksi australialaista mielenmaisemaa. Halu uskoa, että jotakin erikoista todella tapahtui vuonna 1900 Hanging Rockilla, elää vielä monien mielissä. Vaikka olenkin itse ymmärtänyt tarinan aina täysin fiktiiviseksi, elää osa mysteeristä myös minussa. Se, ettei nuorten naisten kohtalo koskaan selviä elokuvassa, tekee hahmoista minulle jopa entistä elävämpiä. Heidän hahmonsa kuumassa helmikuun keskipäivässä vaeltavat yhä jossain.