Kangerteleva aloituspuhe

Koko teini-ikäni kirjoitin säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinlaista blogia. Jossain vaiheessa mielenkiintoni kuitenkin hiipui ja unohdin koko huvin. Menetin pitkäksi aikaa sekä kiinnostukseni kirjoittamiseen että itseluottamuksen kykyihini. Aika ajoin kaipuu luovaan sanojen sijoittelemiseen peräkkäin kuitenkin sai sormeni nykimään. Mistä kuitenkaan uskaltaisin kirjoittaa? Halusin, että blogillani olisi jokin suunta, fokus. Ei pelkkää tajunnanvirtaa siitä, mitä mieleen tulee, niin kuin ennen, nuorempana ja vähemmän suorituskeskeisenä. 

Entä mistä haluaisin kirjoittaa? Elokuvista, tietysti. Lukemattomia eri hyperfiksaatioita elämäni varrella läpikäyneenä elokuvat ovat tasaisesti pysyneet mukanani ja pitäneet minut lumoissaan. Ne veivät opiskelemaankin. Kun aloitin Helsingin yliopistossa taiteiden tutkimuksen koulutusohjelmassa, tarkoitukseni oli jatkaa avoimessa yliopistossa aloitettuja kirjallisuustieteen opintoja. Noin puolen vuoden rajapyykin kohdalla huomasin kuitenkin, etten ollut opiskellut kirjallisuustiedettä yliopiston seinien sisällä päivääkään, sen sijaan lukujärjestykseni oli täyttynyt elokuvatutkimuksen opinnoista. Oli aika vaihtaa pääainetta. Sille tielle jäin ja oppiaineen pienistä resursseista sekä koronapandemiasta huolimatta sohlasin itseni maisteriksi. 

Täydellistä. Minulla oli viimein paperi, jolla pystyin osoittamaan olevani edes jonkin sortin asiantuntija asiassa, mistä halusin puhua. Nythän olisi täydellinen hetki ottaa tämä osaaminen käyttöön! Väärin. Totta on, että vaikka saankin mittaamatonta iloa elokuvista puhumisesta, tuntui opiskelutaustani painostavan minua tuottamaan akateemisen tutkimuksen tasoista tekstiä myös blogiympäristössä. Koska enhän missään nimessä olisi oikeutettu puhumaan elokuvista vain koska pidän niistä. Enhän? Blogiin tulisi suhtautua kuin uraan, kuolemanvakavasti ja tavoitteellisesti. Suorituskeskeisesti. 

Ongelma tässä on, etten ole koskaan identifioitunut tutkijaluonteiseksi. Oma lähestymiseni elokuvien tulkintaan on aina ollut enemmän proosallinen, jopa runollinen, ja paljon vähemmän akateeminen. Tämä tuotti ymmärrettävästi useasti ongelmia yliopistomaailmassa, missä kaikki oli ilmaistava täsmällisesti ja liitettävä johonkin suurempaan tutkimuksen kaanoniin kuitenkaan omaa ääntään menettämättä. Itse asiassa... haluan sittenkin suhtautua tähän blogiin vähemmän neuroottisesti. Tämä blogi on minun pyrkimykseni löytää taas kirjoittamisen ilo ja kokea, että minulla on ”lupa” puhua elokuvista omalla tavallani. Mikäli löysit tämän blogin ja kiinnostuit, toivotan sinut tervetulleeksi seuraamaan tätä yritystä.  

* * *

Niin, ja entä blogin nimi: Neitoperho? Halusin blogini nimen linkittyvän jollakin tavalla suomalaiseen elokuvahistoriaan. Siispä nimesin sen Auli Mantilan vuonna 1997 ilmestyneen elokuvan mukaan. Neitoperho on yksi kotimaisista lempielokuvistani. Se on Leea Klemolan tähdittämä road-elokuva ja trilleri siskonsa auton varastavasta ja tien päälle lähtevästä Eevistä.